Viime vuosisadalla ja vielä tämän vuosisadan alkupuolella tai­deyhdistyksillä oli merkittävä asema taideharrastuksen levittämi­sessä ja taidenäyttelyiden järjestämisessä. Suunnan näyttäjänä oli Suomen Taideyhdistys, joka perustettiin 1846. Aina vuoteen 1890 se olikin ainoa taideyhdistys maassamme. Silloin perustettu Viipurin Taiteenystävät -yhdistys puolestaan edisti Turun Taide­yhdistyksen perustamisajatuksen toteuttamista, joka tapahtui seuraavana vuonna.²) Tampereellekin suunniteltiin taideyhdistystä 1890-luvun alkupuoliskolla, mutta tuloksetta.³) Kysymys omasta taidemuseosta, joka oli esillä 1890,4) oli samoin ennenaikainen. Täl­laiset ajatukset olivat ilmeisesti lähtöisin niiden tamperelaisten taiteenharrastajien parista, jotka olivat mukana Suomen Taide­yhdistyksessä joko vakinaisina tai vuosijäseninä. Vuosisadan puoli­välissä heitä oli ollut parikymmentä, 1897 lukumäärä oli lähes 90. Päinvastoin kuin laulu- ja teatteriharrastukset, jotka alkoivat työväestön keskuudesta, näyttää kuvataideharrastus saaneen kan­nattajansa lähinnä virkamiehistä, tehtailijoista ja kauppiaista. Tämän suppean piirin vaikutusalue oli hyvin vähäinen ja kuvatai­teiden harrastus kaupungin väestön keskuudessa melko olema­tonta. Musiikki- ja teatteriharrastukset sen sijaan olivat suoras­taan temmanneet ihmiset mukaansa, mistä olivat osoituksena lukui­sat laulukuorot, soittokunnat ja nuorisoseurat teatteriharrastuk­sineen. Kuvataiteet olivat jääneet vähälle huomiolle.

Taideyhdistys olisi ollut tarpeen, sillä taidenäyttelyjä oli har­voin ja nekin yleensä jonkun kiertävän taulukauppiaan järjestä­miä. Suomen Taideyhdistys ei tiettävästi viime vuosisadalla ulot­tanut Tampereelle maaseutunäyttelyjään,5) mutta Taiteilijaseuran kiertonäyttelyn tiedetään olleen siellä 1888 ⁶) ja 1891.⁷) Vuosi­sadan loppupuolella yleistyivät taidekauppiaiden järjestämät taide­huutokaupat. Tampereella sellaisen piti 1897 helsinkiläinen Hagel­stamin taidekauppa.⁸) Tällaiset muutamat harvat taidenäyttelyt eivät kuitenkaan voineet herättää laajemmalti yleisön kiinnostusta, koska siltä tyystin puuttui kuvataiteellinen valistus.

Tampereen ensimmäinen varsinainen taidemaalari Kaarlo Vuori, joka 1889 palasi opintonsa päätettyään kotikaupunkiinsa sai to­deta tamperelaisten taidekasvatuksen puutteen. Aluksi kaupunki­laiset eivät käsittäneet, että maalaaminen oli taiteilijalle työtä eikä huvia.⁹) Koska pääkaupunki oli maan taide-elämän keskus, mer­kitsivät yhteydet sinne luovalle taiteilijalle paljon, muuten Tam­pereelle jäänyt taiteilija olisi kadonnut pääkaupunkilaisten tie­toisuudesta. Senaattori Leo Mechelin sanoikin Kaarlo Vuorelle, että Tampere ei ollut oikea paikka taiteilijalle, koska siellä ei voinut elää taiteella. ¹⁰) Vuoden 1898 syksystä Vuori siirtyi Turun piirustuskoulun johtajaopettajaksi ja palasi Tampereelle vasta kuuden vuoden kuluttua erottuaan sairauden vuoksi virastaan.¹¹) Tampereella oli 1890-luvulla toinenkin taiteilija, Gabriel Engberg, jota ei vielä juuri tunnettu muualla. Alkuaan Engberg oli koriste­maalari, mutta hän oli harrastanut taidemaalausta 1890-luvun alkuvuosista asti.¹²) Piirustuskoulun opinnot hän oli lopettanut vuoden 1897 keväällä. Jo tuolloin häntä voitiin pitää kypsänä tai­teilijana.

Tampereen Taideyhdistyksen perustaminen vuonna 1898

Muidenkin taideharrastusten osoittaessa nousua 1890-luvun lopulla ajatus taideyhdistyksen perustamisesta tuli uudelleen esille. Epäilemättä suomalaisen taiteen kukoistuskausi oli lisännyt mie­lenkiintoa kuvataiteisiin ja samoin se, että »kalevalaisen hengen» houkuttelemana joukko taiteilijoita oli sijoittunut Tampereen lähi­seuduille. Emil Wikström oli Sääksmäellä, ja Akseli Gallen-Kal­lelan ateljeetalo alkoi kohota Ruovedelle 1894. Kun Gallen-Kal­lela asettui »Kalelaan» vakinaisesti, saapui sinne taiteilijoita sekä vierailemaan että oppimaan. Gallen-Kallelan oppilaina oli Hugo

Simberg 1895 ja Viljo Sjöström muutamaa vuotta myöhemmin.¹³) Virroille oli asettunut Arvid Sandberg, ja Kangasalla asui Einar Ilmoni. Tampereesta olikin tullut eräänlaisen taiteilijasiirtokun­nan keskus.¹⁴)

Ratkaiseva askel taideyhdistyksen aikaansaamiseksi otettiin vuoden 1898 tammikuussa, jolloin paikallisissa lehdissä kehotet­tiin asianharrastajia saapumaan Engströmin kahvilaan neuvottele­maan taideyhdistyksen perustamisesta 26. päivänä tammikuuta.¹⁵) Tammerfors Nyheterin selostuksessa seuraavana päivänä mainittiin kokoukseen sikäläisiä olosuhteita vastaten saapuneen vain noin tusinan verran ihmisiä. Kuitenkaan ei haluttu jättää taideyhdis­tyksen perustamista sikseen. Kokouksen avasi varatuomari K. E. Björkstén, joka lyhyesti toi esille taideyhdistyksen tarpeellisuu­den ja esitteli muutamin sanoin sen toimintaa. Hänen ehdotuk­sestaan valittiin puheenjohtajaksi pankinjohtaja Hj. Grönblom ja sihteeriksi varatuomari Verner Palander. Koska läsnäolijat oli­vat yksimielisiä siitä, että taideyhdistys piti perustaa, muodos­tettiin kahdeksanhenkinen komitea laatimaan sääntöehdotuksia. Komitea myös järjestäisi jäsenten hankinnan ja kutsuisi koolle perustamiskokouksen. Komitean jäseniksi valittiin rouvat H. Grönblom, A. Idman, D. Hjort ja Viivi Palander sekä herrat A. Christierson, Hj. Grönblom, A. Krook ja G. Engberg. Huolimatta kokoukseen osallistuneiden vähäisestä määrästä oli innostus kau­punkilaisten piirissä melkoinen, sillä perustettavaan Tampereen Taideyhdistykseen ilmoitti liittyvänsä 202 henkilöä. Maaliskuussa vahvistettiin yhdistyksen säännöt ja valittiin seitsemän jäseninen johtokunta. Ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa 27. 4. 1898 Engströmin kahvilassa valittiin puheenjohtajaksi tohtori Emil Grönvik, varapuheenjohtajaksi pankinjohtaja Hjalmar Grönblom, rahastonhoitajaksi arkkitehti August Krook, sihteeriksi insinööri Magnus Lavonius ja muiksi jäseniksi Anna Idman, Viivi Palander ja taiteilija Gabriel Engberg. Jo kesäkuussa senaatti¹⁶) hyväksyi säännöt yhdistykselle »Konstföreningen i Tammerfors – Tampe­reen Taideyhdistys».

Tampereelle oli saatu taiteenkannatusyhdistys, ja sen toiminta­suunnitelma noudatti samoja periaatteita kuin muiden vastaa-

Juho Rissanen, Rauta kaulassa. Öljymaalaus 118 X 128 (1908). Tampereen Taidemuseo.

vien yhdistysten. Se pyrki herättämään ja kehittämään taide­harrastusta. Se päätti järjestää vuosittain taidenäyttelyn, johon päätettiin ottaa etupäässä kotimaisten taiteilijain teoksia. Osa näistä lunastettaisiin jäsenmaksuista saatavilla tuloilla arvotta­vaksi yhdistyksen jäsenten kesken. Tarkoituksena oli varojen karttuessa ryhtyä keräämään taidekokoelmaa. Yhdistys katsoi tehtäväkseen auttaa myös muiden näyttelyiden järjestämisessä.

Taideyhdistyksen jäseneksi pääsi jokainen, joka suoritti kym­menen markan suuruisen vuosimaksun tai maksoi yhdellä kertaa 150 markkaa. Yhdistyksen jäsen otti osaa vuotuisiin arpajaisiin ja pääsi maksutta sen näyttelyihin. Jos joku suoritti täydellisen kertamaksun tai osina kahdenkymmenen vuoden vuosimaksut, hän sai elinikänsä nauttia näitä etuja. Taulujen arpominen suo­ritettiin vuosinäyttelyn päätyttyä yhdistyksen jäsenten yleisessä kokouksessa.

Yhdistyksen asioita hoiti seitsenhenkinen johtokunta, joka va­littiin vuosikokouksessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Se uusittiin siten, että ensimmäisenä vuonna kaksi jäsentä, toisena vuonna sa­moin kaksi jäsentä ja kolmantena muut kolme joutuivat erovuo­roon, jolloin järjestys määrättiin kahtena ensimmäisenä kertana arvalla ja sitten vuoron mukaan. Johtokunnan tehtävänä oli yh­distyksen toiminnan valvominen ja edistäminen. Se hoiti raha­varoja ja kokoelmia, valmisteli kokouksissa esiteltävät asiat ja pani toimeen päätökset. Se tarkasti kolmen asiantuntijan avulla näyttelyyn lähetetyt taideteokset, valitsi niistä näyttelykelpoiset ja osti arvontaa varten taulut. Vuosikokous päätettiin pitää maa­liskuussa, samoin vuosinäyttely. Johtokunta saattoi kuitenkin tarpeen tullen määrätä toisen näyttelyajan. Yhdistyksen säännöt pysyivät ajanjaksona 1898-1919 muuten muuttumattomina, paitsi että vuosikokous siirrettiin pidettäväksi tammikuussa, koska johtokunnan työskentelyä haittasi mahdollinen kokoon­panon vaihtuminen kesken vuotta. Senaatin vahvistus saatiin vuoden 1903 lopulla.

Perustajajäsenet

Osa tamperelaisista uuteen taideyhdistykseen liittyneistä jä­senistä oli jo aikaisemmin ollut mukana Suomen Taideyhdistyk­sessä.¹⁷) Vuonna 1897 Suomen Taideyhdistyksessä oli 88 tampere­laisjäsentä, joista kuitenkin vain 27 liittyi nyt perustettuun taide­yhdistykseen. Tosin siihen liittyi viiden muun perheenjäseniä. Niiden joukossa, jotka tulivat mukaan, oli huomattavia taiteen­keräilijöitä ja -harrastajia, kuten konsuli Mauritz Gestrin, rouva Amanda Hakulin, kauppaneuvos Lars Juho Hammarén ja kun­nallisneuvos Carl Wilhelm Åkerlund. Hjalmar Grönblom ja Emil Grönvik olivat, kuten on mainittu, johtokunnassakin. K. E. Björkstéenillä oli ehkä merkittäväkin osuus yhdistysajatuksen toteutta­misessa. Tampereen Taideyhdistyksen perustajajäseniin kuului pääasiassa sivistyneistöä ja varakasta porvaristoa. Tarkemman kuvan saa­miseksi jäsenten sosiaalisesta jakautumisesta on jäsenet jaettu kahdeksaan ryhmään ammatin ja sosiaalisen aseman mukaan. Perheenjäsenet ovat samassa ryhmässä kuin perheen pää.

Tampereen Taideyhdistyksen jäsenten sosiaalinen jakautuminen vuosina 1898-99¹⁸)

Ammatti/Jäsenten lukumäärä

1. Korkeat virkamiehet ja toimihenkilöt …………………………………. 23

2. Alemmat virkamiehet ja toimihenkilöt ………………………………. 28

3. Vapaan ammatin harjoittajat …………………………………………….. 41

4. Tehtaiden omistajat ja virkailijat ……………………………………….. 47

5. Kauppiaat …………………………………………………………………………… 58

6. Käsityöläiset …………………………………………………………………………. 14

7. Työläiset ………………………………………………………….. –

8. Muita …………………… 7

Yhteensä …………………… 218

Korkeiden virkailijoiden ja toimihenkilöiden ryhmään on sijoi­tettu valtion ja kunnan korkeat virkamiehet sekä toimihenkilöt. Lisäksi siihen on luettu kuuluviksi liikelaitosten, kuten pank­kien, johtajat. Ryhmässä ovat kaupungin virkailijat hyvin edus­tettuina, sillä pormestari Fredrik Procopésta lähtien ovat mukana kaupungin kamreeri, kaupunginviskaali, poliisimestari, palomesta­ri, vouti, insinööri ja silloinen ylimääräinen oikeusneuvosmies, myöhemmin asessori, Evert Ax. Pankinjohtaja Nils Idmanin puo­liso Anna Idman toimi aktiivisesti taideyhdistyksen johtokunnassa vuosikausia. Nils Idmanin isä oli ollut Suomen Taideyhdistyksen jäsen vuodesta 1851, ja hän itsekin oli sen jäsen.

Alempien virkailijoiden ja toimihenkilöiden ryhmään on otettu valtion, kunnan, liikkeiden ja laitosten alemmat virkailijat ja toimihenkilöt, kuten opettajat, konttoristit ja kassanhoitajat. Merkittävimmän panoksen tästä ryhmästä taideyhdistyksen his­toriaan jätti Aina Lindell. Hänen innostava vaikutuksensa tun­tui monenlaisissa kulttuuriharrastuksissa, myös taideyhdistyk­sen toiminnassa.

Vapaan ammatin harjoittajien ryhmään on sijoitettu korkea­kouluopintoja suorittaneista ne, jotka harjoittavat ammattiaan itsenäisesti: arkkitehteja, tuomareita, insinöörejä ja lääkäreitä. Lisäksi on ryhmään luettu kuuluviksi lehdistön palveluksessa ole­vat henkilöt sekä taiteilijat, joita tosin oli vain yksi, Gabriel Eng­berg. Kaarlo Vuoren poisjääminen johtui ilmeisesti siitä, että syk­systä 1897 alkaen hän oli Viipurissa maalaamassa aina seuraa­vaan kevääseen asti. Sinä aikana hän kävi Tampereella vain pari kertaa.¹⁹)

Tampereen kaupunkiluonteen vuoksi on haluttu ottaa teolli­suuden harjoittajat ja toimihenkilöt omaksi ryhmäkseen. Ensim­mäiseksi matrikkeliin oli nimensä saanut Wilhelm Fredrik Nott­beck, jonka isä oli ollut Suomen Taideyhdistyksen ensimmäinen asiamies aina 1890 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Pellavateh­taan isännöitsijä Henrik Solin ja sahan isännöitsijä Juha Valde­mar Enqvist, jotka olivat syntyään tamperelaisia, liittyivät taide­yhdistykseen, samoin tehtailija Konstantin Hakulin; kaikki kol­me olivat taiteenkeräilijöitä ja -harrastajia. Kattohuopatehtaan isännöitsijä Rudolf Elving oli »Ateneumin ystävät» -seuran pu­heenjohtaja, ja lisäksi hänet oli 1894 valittu Antellin kokoelmien valtuuskuntaan varajäseneksi. Hän oli myös Suomen Taideyh­distyksen vakinainen jäsen. Gustaf Adolf Serlachius tuli mukaan vakinaisena jäsenenä kolmen perheenjäsenen voimalla. Tehtaili­joiden ja tehtaiden virkailijoiden osuus, runsas viidennes taide­yhdistyksen perustajajäsenistä, oli merkittävä.

Kauppiasryhmän osallistuminen oli vilkasta, jopa siinä määrin, että taideyhdistyksen jäsenistä lähes kolmannes kuului tähän yh­teiskuntaluokkaan. Taideyhdistykseen liittyneen Gösta Sumeliuk­sen isä Gustaf O. Sumelius oli ollut Tampereen kaupan ja kauppias­kunnan tärkeä edustaja yhteiskunnallisissa pyrinnöissä. Jäseneksi tuli Suomen Taideyhdistyksessäkin mukana ollut kauppaneuvos Lars Juho Hammarén. Jo aikaisemmin on mainittu M. Gestrin ja C. V. Åkerlund, jotka tulivat mukaan. Kultaseppä Kustaa Hiekka, joka 1898 parin muun ammattitoverinsa kanssa perusti Suomen Kultaseppä Osakeyhtiön, liittyi jäseneksi, samoin tukkukauppiaat Hjalmar Sundvall ja Kusto Ojanen sekä manufaktuurikauppias J. W. Blom.

Käsityöläisten ryhmä oli varsin pieni, eikä työläisten ryhmään kuuluvia liittynyt yhdistykseen ollenkaan. Ryhmään »muut» kuu­luivat henkilöt, joiden koti- ja asuinpaikkaa eikä myöskään am­mattia ole voitu selvittää.

Tampereen Taideyhdistyksen 218 jäsenestä vain 40 oli syntyään tamperelaisia, mikä osoittaa muuttoliikkeen merkitystä kaupunki­kuvassa.²⁰) Suurin osa jäsenistä oli muuttanut kaupunkiin muualta, mutta sen lisäksi joukossa oli sellaisia, jotka eivät asuneet Tam­pereella. Aivan kaupungin läheisyydessä asuivat Anna ja Nils Idman Hatanpään kartanossa. Wilhelm Nottbeckin kartano oli Lielahdessa Näsijärven rannalla ja Thunebergin Kaarilan kartano Epilässä lähellä Pyhäjärven rantaa. Hatanpää, Lielahti ja Epilä eivät vielä silloin kuuluneet kaupunkiin. Kirkollisesti Tampere kuului aina vuoteen 1904 Messukylän seurakuntaan, vasta silloin muodostettiin Tampereen seurakunta. Näiden lähiympäristössä asuvien henkilöiden lisäksi yhdistykseen liittyivät tunnettu puu­tavarakauppias Mathias Bonn Maalahdelta, insinööri Wladimir Jurvelius rouvansa Thyran kanssa Vaasasta ja jo aikaisemmin mainitut Serlachiukset Mäntästä.

Tampereen Taideyhdistyksen perustajajäsenten asuinpaikkojen sijoittuminen kaupunkikuvaan toi esille mielenkiintoisia piirtei­tä.²¹) Jäsenistä asui 195 Tampereella, 16 sen ulkopuolella, ja seit­semän henkilön asuinpaikasta ei ole tietoa. Kuten on mainittu, yhdistystä perustettaessa kahdeksan henkilöä sai tehtäväkseen kerätä jäseniksi liittyvien nimiä. Tehtävän saaneista viisi asui Kauppatorin läheisyydessä, ja niinpä noin 50 yhdistyksen jäse­nellä oli koti torin tuntumassa. August Krook, Dessi Hjort ja Viivi Palander näyttävät erityisesti osanneen aktivoida lähimmän ym­päristönsä. Huomattavan paljon jäseniä asui lisäksi Kauppakadun ja Läntisen kadun, nykyisen Näsilinnan kadun, varrella, kummassakin noin viides osa yhdistyksen jäsenistä. Muut yhdistyk­sen jäsenet asuivat pääasiassa Papinkadun ja kosken välisellä alueella. Kosken itäpuolella asui ainoastaan vajaa viides osa jäse­nistä, heistä suuri osa Hämeenkadun varrella. Virkamiesten ja vapaiden ammattien harjoittajien asuinpaikat olivat mainituilla kolmella pääalueella. Myös suuri osa kauppiaista asui keskustassa, sen sijaan tehtailijoiden asunnot olivat kaupungin laita-alueilla tehtaiden välittömässä läheisyydessä.

Rajoittava tekijä taideyhdistyksen jäsenhankinnassa oli se, että pääasiassa suppealla keskusalueella asuneet henkilöt suoritti­vat nimien keruun. Valinnan varaa ei kuitenkaan ollut paljon, sillä tammikuun kokouksessahan oli läsnä vain tusinan verran kau­punkilaisia. Toinen rajoittava tekijä oli se, että taideyhdistyshanke näytti olleen ruotsinkielisen sivistyneistön ja nuoren suomenkieli­sen oppisivistyneistön harteilla. Ilmeisesti ruotsinkielisen sivisty­neistön hallitsevaa asemaa vieroksuttiin vielä tällöin. Ainakin yhdistyksen johtokunnasta pitkäksi aikaa tuli ruotsalaisvoittoi­nen ja ruotsinkielestä yhdistyksen puhekieli. Hetkellisen innostuk­sen tulos taideyhdistys ei ollut. Perustajajäsenten ydinosa toimi yhdistyksessä koko kyseisen ajanjakson. Kahden ensimmäisen toimintavuoden aikana yhdistyksestä erosi – jättämällä jäsen­maksunsa suorittamatta – vain kymmenkunta henkeä, heistäkin osa paikkakunnalta muuton vuoksi. Miten tärkeätä osaa todellisen kiinnostuksen ohella esitti arvostuskysymys, on vaikea sanoa, mutta merkityksetön se ei ole.

Alkuvuosien vaikeuksia (1898 -1905)

Vastaperustetulla taideyhdistyksellä oli monenlaisia käytännöl­lisiä pulmia ratkaistavana, ennen kuin sen varsinainen työ saattoi alkaa. Yhdistyksen näkyvänä toimintamuotona tulivat olemaan vuosinäyttelyt. Johtokunnalle tuotti aluksi runsaasti päänvaivaa määrätä ajankohta, jolloin näyttely vuosittain pidettäisiin. Kun johtokunta ei päässyt asiasta yksimielisyyteen, varapuheenjohtaja Grönblom sai tehtäväkseen kysyä neuvoa taiteilija Wiktor Wester­holmilta. Käännyttiin myös Suomen Taideyhdistyksen intendentin Torsten Waennerbergin puoleen. Westerholm ehdotti näyttely­ajaksi joulu- ja tammikuun vaihdetta. Waennerbergin mielestä näyttelyä ei taas sopisi pitää syksyllä, sillä taiteilijain näyttely Helsingissä kesti aina joulukuun alkupäiviin asti. Joulukuussa yleisön mielenkiinto ei enää riittänyt taidenäyttelyihin. Kun Suo­men Taideyhdistyksen näyttely oli vuosittain toukokuussa ja sitä edelsi Turun näyttely, joka avattiin maaliskuussa, oli hänen mie­lestään Tampereen näyttelyn ainoa mahdollinen ajankohta helmi­kuussa.²²) Johtokunta päättikin pitää vuosinäyttelyn helmi- ja maaliskuun vaihteessa. Syksyllä 1898 anottiin kaupunginvaltuus­tolta ilmaista huoneistoa näyttelyä varten:²³)

»Tampereen kaupungin nopeasti kehittyessä kaikilla aineellisen elämän aloilla on olojen pakoituksesta moni aatteellisen elämän vaatimuksista jäänyt huomiotta. Aatteellisen elämän kukka, taide, on vallan tullut syrjäytetyksi aineellisempien pyrintöjen tieltä ja on jäänyt lapsipuolena hoidotta ja kannatuksetta. Varsinkin ku­vaamataide ja sen välittömään yhteyteen kuuluva sekä siitä kehi­tyksessään riippuva taideteollisuus ovat jääneet vaille kaikkea kan­natusta. Niinpä taidenäyttelyjä täällä on aniharvoin toimeenpantu enimiten jonkun kiertävän taulumyyjän toimesta.» – »Maamme nuori elinvoimainen ja kansallista omituisuutta uhkuva kuvaama­taide, jolla kansamme kehityksessä on ollut niin suuri tehtävä on suurimmalle osalle kaupunkimme asukkaista jäänyt tuntematto­maksi, kun ainoastaan harvat ovat olleet tilaisuudessa matkoilla pääkaupunkiin siihen tutustumaan. Ettei tämä asianlaita voi ajan pitkää yleisön vaatimuksia tyydyttää on päivän selvä. Todisteena siitä, että yleinen mielipide jo vaatii toimenpiteitä tämän puutteen poistamiseksi voitanee pitää se asian harrastus, jonka yleisö osoitti lukuisasti liittymällä äsken perustettuun taideyhdistykseen.»

Näyttelyhuoneisto saatiin, kuten usein myöhemminkin. Joskus kuitenkin huoneistoon nähden asetettiin rajoituksia, esimerkiksi 1902 suostuttiin rahatoimikamarissa antamaan kaupungintalon juhlasali näyttelyhuoneistoksi, jos näyttely järjestettäisiin niin, että siitä huolimatta voitaisiin salissa pitää konsertteja ja taksoi­tuslautakunnan kokouksia.²⁴)

Jo vuosikokouksessa 18. 3. 1899 Hjalmar Grönblom ehdotti, että anniskeluvaroista anottaisiin rahaa taidekokoelmien perustamista varten. Uudelleen hän otti asian esille 1901, jolloin päästiin niin pitkälle, että kaupungilta anottiin 5000 markkaa tarkoitusta var­ten, mutta turhaan.²⁵) Sihteeri, varatuomari Johannes Gummerus kirjoitti kuitenkin, että pyyntö uusittaisiin niin kauan, kunnes se toteutuisi. Taidekokoelmien perustamista pidettiin yhdistyk­sen tärkeimpiin tehtäviin kuuluvana, koska paikkakunnalla ei ollut taidemuseota. »Ainoastaan museoon kootut taideluomat voi­vat innostuttaa perusteellisempaan taiteentutkimiseen. Ainoastaan kokoelmissa voidaan tutustua eri aikojen ja eri suuntien taiteeseen.» Taidekokoelmien hankkiminen yhdistyksen omilla varoilla ei ollut mahdollista. Ainoat tulolähteet, jäsenmaksut ja näyttelyiden si­säänpääsymaksut, tuottivat niin vähän, että varat menivät yhdis­tyksen jäsenten kesken arvottavien taulujen ostamiseen ja juokse­viin menoihin. Jäsenlukukin osoitti jo toisesta toimintavuodesta alenevaa suuntaa, ja näyttelykustannukset nousivat esimerkiksi 1905 korkeammiksi kuin näyttelystä kertyneet tulot. Anna Idma­nin aloitteesta²⁶) järjestettiin tanssiaisia yhdistyksen kassan pa­rantamiseksi, mutta »tanssi-iltamat kuvaelmineen eivät saaneet yleisön kannatusta. Syynä ilmeisesti oli, että tanssiaiset olivat pikemmin loistavat seurapiirijuhlat kuin tanssit, joihin tavalliset ihmiset olisivat rohjenneet osallistua.²⁷)

Anna Idman valittiin 1902 puheenjohtajaksi ja arkkitehti Bir­ger Federley sihteeriksi. Seuraavana vuonna johtokunnan toi­mesta saatiin Tampereelle Albert Edelfeltin piirrosten näyttely. Kun vuosinäyttelykin onnistui Tampereen oloihin katsoen odotta­mattoman hyvin, uskallettiin uuden puheenjohtajan innostamina ryhtyä suunnittelemaan yksityisten hallussa olevien taideteosten näyttelyä.²⁸) Sen toteuttamiseen ei taideteosten omistajilta kuiten­kaan riittänyt mielenkiintoa. Mutta ilahduttavaa oli vuosien mit­taan tapahtunut nousu näyttelyissä kävijöiden määrissä. Näihin aikoihin yhdistyksen johtokuntaan kuului toinenkin taiteilija Eng­bergin lisäksi, nimittäin Lempäälässä asuva Kaarlo Enqvist-­Atra, joka aikaisemmin oli ollut Kaarlo Vuoren oppilaana. Kun hän 1905 lähti ulkomaanmatkalle, valittiin hänen tilalleen johto­kuntaan Aina Lindell. ²⁹)

Taideyhdistyksenkin vuosikertomuksessa vuodelta 1903 todet­tiin merkittävä päätös, joka tehtiin Johanneksen kirkon, nykyisen Tuomiokirkon, rakennuskomiteassa : kirkon maalaustyöt annettiin kokonaan taiteilijoiden Magnus Enckellin ja Hugo Simbergin suo­ritettaviksi. Ihmettelyä vain herättää, miksi työtä ei annettu tam­perelaistaiteilijoille? Kirkon arkkitehti Lars Sonck oli esittänyt Enckellin 30.000 markan tarjouksen, joka hyväksyttiin. ³⁰) Tampe­relaiset olivat pahoillaan, kun omat taiteilijat sivuutettiin ja työ annettiin ruotsalaistaiteilijoille.³¹) Samana vuonna herättivät huo­miota taiteilija Sigurd Wetterhoffin järjestämä taidenäyttely ja taidekauppias B. Kahlrothin myyntinäyttelyt.

Vaikka Gallen-Kallela oli perheineen asunut Tampereella talven 1901-02 valmistaessaan luonnoksia Porin mausoleumia varten, ei hän ottanut paljon osaa Tampereen taide-elämään. Tosin hän oli Tampereen Taideyhdistyksen näyttelyn komissaarina 1902.³²)

Taideyhdistyksen johtokunnan pyrkimyksenä oli, että alkuvuo­sien hankaluuksien jälkeen vähitellen pystyttäisiin lisäämään ja kehittämään kaupunkilaisten taideharrastusta. Erityisesti kiinni­tettiin tällöin huomiota nuorison taidekasvatukseen, jotta siitä saataisiin tulevaisuudessa uusi taidetta ymmärtävä sukupolvi. Kun Tampereen taide-elämää, näyttelyiden määrää ja yleisön mie­lenkiintoa näyttelyitä kohtaan, näinä alkuvuosina verrataan Hel­singin, Turun ja Viipurin kanssa, huomaa selvästi Tampereen otta­van vasta ensimmäisiä askeleitaan. Helsinki oli edelleen taide-elä­män keskus, mutta kehitys Turussa oli Turun Taideyhdistyksen perustamisesta lähtien ollut suorastaan loistava. Turku oli saanut maineen »maamme taidemielisimpänä» kaupunkina.³³) Sitä osoitti­vat taideostojen runsaus ja suuret lahjoitukset, joiden turvin saa­tiin 1904 Turun taidemuseo valmiiksi³⁴.) Taiteilijoille vuosisadan alku vuodet olivat suurten monumentaalitöiden aikaa; tuolloin valmistuivat esimerkiksi Pariisin maailmannäyttelyn paviljonki ja Juseliuksen mausoleumi Porissa. Mutta vaikka Suomen taide saavutti ulkomailla menestystä, voitiin kuitenkin Helsingissä ha­vaita näyttelyssä kävijöiden määrissä vähentymistä. Yksityisten ostohalu ei myöskään kehittynyt odotusten mukaan. Prof. J. J. Tikkasen arvelun mukaan poliittisen elämän aiheuttama pamos­tava mieliala vaikutti taide-elämäänkin.³⁵)

Vilkasta toimintaa vuosina 1906 -1913

Taideyhdistyksen puheenjohtajana oli Anna Idman aina vuoteen 1909, jolloin uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Federley. Idman jatkoi varapuheenjohtajana aina vuoteen 1913 asti. Tällöin hän vetäytyessään pois yhdistyksestä oli aiheuttaa sen toiminnan täy­dellisen lamautumisen. Federleyn puheenjohtajakausi jatkui vuo­teen 1916. Sihteerinä toimi 1905-1917 varatuomari Axel Tamme­lander. Johtokunnan jäsenistö ei suuresti vaihdellut, kuten edel­lä luetelluista toimiajoista voi päätellä, juuri siksi yksityisten jä­senten merkitys yhdistyksen toiminnassa tuli niin huomattavaksi. Kun Engberg otti vastaan Tampereelle sijoitetun Hämeen Museon intendentin tehtävät ja asettui asumaan vakinaisesti kaupungin museorakennukseksi luovuttamaan Näsilinnaan 1908, taideyhdis­tyksen toiminta tehostui. Jo vuodesta 1906 alkaen siellä oli pidetty taideyhdistyksen omat näyttelyt; nyt alettiin huoneita luovuttaa muillekin taidenäyttelyiden pitäjille, ja Näsilinnasta tuli taide-­elämän keskus.

Vuonna 1907 Tampereen Taideyhdistys oli saanut säilytettäväk­seen 33 taideteosta Suomen Taideyhdistykseltä. Välittömästi joh­tokunta alkoi pohtia mahdollisuutta taideteosten asettamiseksi näytteille Näsilinnaan, kunhan museon omat esineet olisi ensin si­joitettu paikoilleen. Museon avaamisen jälkeen 1908 maalaukset järjestettiinkin sinne. Maalausten joukossa oli Adolf von Beckerin ja Robert Wilhelm Ekmanin töitä. Mukana oli myös Johan Knuut­sonin maalaus »Rekolan koski» ja Arvid Liljelundin »Veisaava mies», jotka ovat olleet esillä Tampereen Taidemuseossa viime vuosinakin. Suuri osa taideteoksista oli kuitenkin kopioita. Tai­deteosten hinnaksi arvioitiin vaatimattomat 3780 markkaa. Esillä olivat myös yhdistyksen omien kokoelmien ensimmäiset työt: 1906 ostettu Venny Soldan-Brofeltin työ »Piirustuksia» ja 1908 hankittu Elin Danie1son-Gambogin »Italia1ainen maisema». Vuonna 1909 suunnitelmaa kehitettiin, ja pysyvä taidenäyttely alkoi hah-

Hugo Simberg, Punamultamaalarit. Öljymaalaus 130 X 144 (1911) .

Tampereen Taidemuseo.

mottua, kun eräät taiteilijat olivat luvanneet avustaa sitä. Va­kinainen näyttely avattiin 30.10.1910, ja sitä täydensivät sekä Gallen-Kallela että Juho Rissanen ja hänen taiteilijapuolisonsa. – Johtokunnan monien vuosien haave täyttyi. Kokoelmia kartu­tettiin vähitellen lisää. Emil Danielssonin »Maisema Karkusta» ostettiin 1910, Hugo Simbergin maalaus »Aihe Hollannista» han­kittiin seuraavana vuonna, mutta vaihdettiin Simbergin impressio­nistiseen maa1aukseen »Punamultamaalarit» ja Gallen-Kallelalta ostettiin pastellityö »Afrikkalainen maisema» 1912. Maalausten lisäksi kokoelmia oli täydennetty muutamilla veistoksilla. Ensimmäinen lahjoitus saatiin 1912, kun taiteilija Hjalmar Munsterhje1m luovutti kokoelmiin hautapatsaan kipsimallin.

Vuosinäyttelyn lisäksi yhdistys hankki 1909 Tampereelle Gal­len-Kallelan piirroskokoelmien näyttelyn, ja kun Suomen Taide­yhdistys järjesti kiertävän näyttelyn seuraavana vuonna, pyydet­tiin se myös tampere1aisy1eisön nähtäväksi.

Taideyhdistyksen toiminnan vakiintumista ja yleisön kiinnostuk­sen lisäämistä vaikeutti oman taidemuseorakennuksen puuttumi­nen. Niilo Orasmaa, joka myöhemmin osallistui yhdistyksen toi­mintaan, puuttui tähän epäkohtaan sanoma1ehtikirjoituksellaan »Taidemuseota perustamaan». Siinä hän tarttui kirpeästi kysy­mykseen, mistä johtui paljon puhuttu tamperelaisten ky1mäkis­koisuus taideharrastuksia kohtaan. Perussyynä hän piti sitä, että heiltä puuttui melkein kokonaan taiteellinen kasvatus. Koska Tampereelle saatiin yleensä vain rippeet taiteilijoitten Helsingissä näytteillä olleista tauluista parhaimpien jouduttua taidekokoelmiin, olisi tänne saatava taidemuseo. Sinne olisi hankittava edustava valikoima kotimaista ja ulkomaista taidetta, vaikkapa vain hyvinä jä1jennöksinäkin. Hän myös arvosteli Tampereen Taideyhdistyk­sen toimintaa ja kehotti sitä edistämään museo-ajatusta.³⁶) Taide­yhdistys vastasi kirjoitukseen toteamalla, että jo toista vuotta Tampereella oli ollut taidemuseo, jota tosin oli vaatimattomasti nimitetty pysyväksi taidenäyttelyksi. Samalla kehotettiin ihmi­siä liittymään yhdistyksen jäseniksi, jotta sen taloudelliset mah­dollisuudet taideteosten hankkimiseksi 1isääntyisivät.³⁷)

Taideharrastusta oli taideyhdistyksen ulkopuolellakin. Osoi­tuksena siitä oli Venny Soldan-Brofe1tin aloitteesta perus­tetun »Taidetta kouluihin» -yhdistyksen saama suosio Tampe­reella; siihen liittyi 50 jäsentä. Merkittäviä olivat tänä aikana teh­dyt lahjoitukset, jotka olivat ensimmäisiä merkkejä kaupunkilais­ten syventyneestä kiinnostuksesta taiteeseen ja aloittivat sittem­min 20-1uvulla voimistuneen lahjoitusten sarjan. Kauppias N. Tirkkonen lahjoitti kaupungille Näsikalliolle sijoitettavan suihkukaivon, jonka veistokset taiteilija Emil Wikström suunnitteli. Valmistuttuaan 1913 se herätti suurta huomiota. Se oli Tampereen ensimmäinen monumentaalinen veistos. C.W. Åkerlund³⁸) puolestaan lahjoitti Hämeen Museolle taidekokoelmansa ja lisäksi noin 100.000 markan rahaston. Suurin merkitys tuli kuitenkin ole­maan 1907 valmistuneilla Johanneksen kirkon, nykyisen Tuomio­kirkon, maalauksilla. Kirkko oli koristettu freskoin ja lasimaalauk­sin. Niiden valmistuminen oli ajan huomattavimpia taidetapahtu­mia. Ne herättivät huomiota monumentaalisuudellaan, mutta erikoisesti maalausten ainutlaatuiset kuva-aiheet ihmetyttivät ja saivat aikaan oikean taideriidan. Taiteilijat olivat keskenään sopineet työnjaosta: Simberg suunnitteli yleiskoristelun, Enckell taas huolehti kuorista. Enckellin tekemä alttaritaulu hyväksyttiin, mutta Simbergin töitä ei pidetty kirkkoon sopivina, vaan jopa vaadittiin niiden poistamista, koska ne saattoivat loukata »tosi­kristittyjen pyhiä tunteita». Paheksuttiin kirkon lehterikaiteen poikavartaloiden alastomuutta ja käärmettä, joka oli pääholvin keskuksena. Papisto ja seurakunnat valitsivat 15-henkisen tar­kastuslautakunnan kirkkoa tutkimaan.³⁹) Seurakuntalaisten käsi­tyksiin maalauksista vaikutti ratkaisevasti Gallen-Kallelan ja J. J. Tikkasen kiittävä lausunto: »Suuremmoisempaa, arvokkaam­paa ja taiteellisesti eheämpää kuin herra Enckellin maalaus alttari­seinällä ei ole ainoassakaan Suomen kirkossa. Käytämme tätä tilaisuutta huomauttaaksemme, ettei tässä maalauksessa eikä myöskään kirkon muussa koristelussa ole mitään, joka meidän mielestämme voi muuta kuin ylentävästi vaikuttaa uskonnolliseen tunteeseen. Lausumme täten mielipiteemme, koska ei ole mah­dollista erottaa uskonnollista ja taiteellista vaikutusta, kun on kysymys uskonnollisen taiteen arvostelusta».⁴⁰) Niinpä maalaukset hyväksyttiin lopulta sellaisinaan; käärmekin, jonka poistamista oli eniten vaadittu, sai jäädä paikalleen. Maininkeja taideriidasta on kuitenkin riittänyt nykypäiviin asti. Vieläkin Simbergin käär­me aina silloin tällöin aiheuttaa paheksuntaa.⁴¹) Missä määrin Tampereen Taideyhdistys vaikutti maalauskiistassa, ei ilmene pöytäkirjoista, mutta toisaalta on huomattava, että Enckell ja Simberg olivat Federleyn ystäviä. Lisäksi Federley oli alkuaan perustanut arkkitehtitoimiston yhdessä Lars Sonckin kanssa, ja kirkon rakennusvaiheessa hän kuului rakennuskomiteaan. Hän oli myös komitean edustajana lopputarkastuksessa ja saattoi omal­ta osaltaan vaikuttaa maalausten hyväksymiseen.⁴²)

Koko maan kuvataide-elämälle oli tuohon aikaan tyypillistä suurten monumentaalitöiden teettäminen. Taideharrastuksen laa­jetessa alkoivat maaseudun taidenäyttelyt saada osakseen yhä suurempaa huomiota. Pääkaupungissa taidenäyttelyiden luku­määrä kasvoi jatkuvasti, huolimatta siitä, että taiteilijoiden – ­etenkin nuorten – osanotto kevät- ja syysnäyttelyihin oli vilkas ja että he olivat alkaneet pitää ryhmänäyttelyitä.

Vuodet 1914-1919

Vuosina 1914-1919 Tampereen Taideyhdistys joutui työskente­lemään erityisen vaikeissa oloissa verrattuna muihin taideyhdis­tyksiin, sillä vuoden 1915 lopusta alkaen poikkeukselliset olot ja kulkutaudit estivät normaalin näyttelyn pitämisen Näsilinnassa paitsi vuonna 1917. Näsilinnaa käytettiin 1916 raivonneen lavan­tautiepidemian aikana sairaalana ja muihin tilapäisiin tarkoituk­siin. Tästä aiheutuneet vahingot ja vaikeudet olivat kuitenkin pienet verrattuna siihen, mitä vuoden 1918 sodan kuukaudet toi­vat tullessaan. Vuoden 1918 alkupuolella Punainen Risti otti ra­kennuksen alakerran sairaalakseen, eikä sinne jo järjestettyä näyt­telyä voitu avata. Tampereen valloituksen jälkeen seuranneessa ammunnassa vahingoittui Hämeen Museon omaisuutta, mutta myös näyttelyyn järjestettyjä taideteoksia joko tuhoutui kokonaan tai vaurioitui osittain. Taiteilijoiden näyttelyyn lähettämistä maalauksista tuhoutui 22 kokonaan. Näiden vahinkojen selvittä­minen aiheutti paljon ylimääräistä puuhaa Engbergille, jonka puo­leen taiteilijat kääntyivät kysellessään töidensä kohtaloa. Taide­yhdistyksen taloudellista ahdinkoa lisäsi entisestään vielä se, että 1917 sen muutenkin vähäiset tulot alenivat huomattavasti. Sil­loin yhdistys oli toiminut 20 vuotta ja suuri osa vuosijäsenistä siirtyi vakinaisiksi jäseniksi. Uusien jäsenten hankkiminen tuli tärkeäksi tehtäväksi. Vaikeista ajoista huolimatta yritys onnis­tui, sillä jäsenmäärän oltua 1916 19 vakinaista ja 129 vuosijäsentä, vastaavat luvut kolme vuotta myöhemmin olivat 66 ja 147. Jäsenmäärän kasvua ei kuitenkaan seurannut toiminnan elpyminen, päinvastoin se lamaantui melkein kokonaan jo 1919 ja elpyi vasta 1920-1uvun lopulla. Tosin vielä 1919 johtokunta yritti saada ai­kaan vuosinäyttelyn ja yksityiskokoelmien esittelyn, mutta näyt­te1ysa1it oli varattu muihin tarkoituksiin.

Näinä vaikeina aikoina johtokunnan puheenjohtajana oli alku­vuosina Feder1ey, mutta vuodesta 1917 eteenpäin siihen asti sih­teerinä ollut Tammelander. Engberg oli varapuheenjohtajana ja sihteerinäkin. Sekavien olojen vuoksi virkailijat vaihtuivat enem­män kuin yleensä, sihteerinä toimivat Engbergin lisäksi vuosina 1917 -19 arkkitehti Jussi Paate1a ja ylioppilas Niilo Orasmaa. Rahastonhoitajana oli toiminut aina vuodesta 1911 arkkitehti Hilja Gestrin.

Vuonna 1915 Suomen Taideyhdistys oli lähettänyt taideyhdistyk­sen säi1ytettäviksi seitsemän maalausta; niiden joukossa oli pari maalausta A. Frosterus-Så1tini1ta ja »Norja1ainen maisema» B. Lindholmilta. Suuri osa Suomen Taideyhdistyksen Tampereella säi1ytettävistä töistä tuhoutui Näsi1innassa.⁴³) Mutta 3. 4. 1919 päi­vätyssä kirjeessään Suomen Taideyhdistyksen intendentti Eric Ehrström tarjosi uusia töitä joukossa muutamia A. Edelfeltin, Hj. Munsterhje1min ja von Wrightin veljesten maalauksia. Tar­jous otettiin mielihyvin vastaan.

Tampereen Taideyhdistyksen toiminta supistui vuoden 1919 aikana muutamaan kokoukseen. Seuraavan vuoden alkupuolellakin johtokunta piti kokouksiaall, mutta sitten yhdistyksen toiminta lakkasi kokonaan vuosikausiksi. Syynä lienee ollut osittain Tam­pereen Taiteilijaseuran perustaminen 1920 ja sen toiminnan alka­minen harvinaisen vilkkaana.⁴⁴) Lisäksi Tampereella vuoden 1918 jälkimainingit ehkä tuntuivat voimakkaampina kuin monessa muussa paikassa haitaten taideyhdistyksenkin toimintaa.

Kokonaisuutena yhdistyksen toiminta ajanjaksona 1898-1919 saavutti merkittäviä tuloksia, vaikkakaan ne eivät ole yhtä näky­viä kuin esimerkiksi Turun Taideyhdistyksen. Tampereelle ei saatu taidemuseota eikä siellä myös ollut piirustuskou1ua. Yksityisten os­toha1u ei noussut kovin nopeasti, mutta kuitenkin oli nähtävissä selvä edistysaskel verrattuna aikaisempaan aikaan. Näkyvänä merkkinä taideharrastuksen kasvamisesta oli yksityisnäyttelyjen runsaus ja varsinkin viime vuosina suuret taideostot. Niinpä us­kallettiin Tampereelle perustaa parikin taidekauppaa 1918. Toisen toiminta muodostui hyvin lyhyeksi, mutta herra Westerholmin johtama Tampereen Taidehalli, joka oli Läntisen- ja Kauppakadun kulmassa, menestyi huomattavasti paremmin.⁴⁵)

Taideyhdistyksen merkitys kaupungin taide-elämässä oli 1919 perin vaatimaton, mutta taide-elämä sen ulkopuolella oli harvi­naisen vireätä. Näyttelyitä oli runsaammin kuin ennen, ja ke­väällä päättyi Tampereen valloitusmuistomerkin ja sankaripat­saan kilpailuaika. Palkintolautakunnan arvostelun jälkeen työt asetettiin näytteille Näsilinnaan. Niistä riitti keskustelua pitkäksi aikaa, sillä palkintolautakunnan päätöksiin ei oltu tyytyväisiä. Lisäksi tamperelaisilla oli tilaisuus pitkästä aikaa nähdä »van­hempien ja edustavimpien taiteilijaimme töitä» helsinkiläisten taidekauppiaiden järjestämissä näyttelyissä.

Taide-elämän kehitys muualla maassa oli huomattavasti rau­hallisempaa kuin Tampereella. Fil. maisteri Edvard Richter kir­joitti 1916: »Kaiken sen epätietoisuuden, epävarmuuden ja tyh­jyyden tunteen jälkeen, joka meillä vallitsi sodan ensi aikoina ja jonka pelättiin vaikuttavan taide-elämään joko lamauttavasti tai kerrassaan tyrehdyttävästi, mukaantuivat mielet varsin pian ajan oloihin.» – Tänä ja seuraavina vuosina saavutettiin pääkaupun­gissa ennätyslukuja niin näyttelyssä kävijöiden määrissä kuin tai­deteosten myynnissä. Sotavuonnakin huolimatta siitä, että taide-­elämä ensimmäisen puolen vuoden ajan oli melkein täydellisesti lamassa, saavutettiin kuitenkin hyvä lopputulos. Siellä saattoi olla vuosittain yli 50 näyttelyä, ja taideostot nousivat niinä vuosina yli kahden miljoonan markan.

Taidenäyttelyiden järjestäminen

Ajanjakson 1898-1919 alkupuolella Tampereella ei ollut juuri muita kuin taideyhdistyksen järjestämiä näyttelyitä. Taideyhdis­tys sai näyttelyitä järjestäessään apua sekä Suomen Taideyhdis­tykseltä että Suomen TaiteilijaseuraIta. Edellinen lähetti töitä näyttelyistään tai kokoelmistaan, ja jälkimmäinen välitti taiteili­joiden teoksia. Yleensä valittiin yhdistyksen jäsenistä kolme asian­tuntijaa, jotka olivat apuna näyttelyyn lähetettyjen taulujen tarkastuksessa, valinnassa ja asettelussa. Joskus kuitenkin turvau­duttiin ulkopuoliseen apuun. Gallen-Kallela oli avustamassa 1902, Simberg, Vuori, arkkitehdit Lambert, Pettersson ja Viivi Lönn 1906 sekä Emil Wikström 1910. Engberg toimi vuodesta 1907 asiantuntevasti näyttelyiden järjestäjänä.

Näyttelyissä oli mukana huomattavia taiteilijoita: Albert Edel­felt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Hele­na Scherfbeck, Maria Wiik, Vilho Sjöström, Elias Muukka, Hjal­mar Munsterhjelm, Elin Danielson-Gambogi, Verner Thomé, Albert Gebhard ja moni muu tunnettu nimi. Tamperelaisyleisölle tar­joutui tilaisuus nähdä sekä vanhempien että nuorempien taiteili­joitten töitä. Ennätysmäärä taideteoksia oli 1910 vuosinäyttelyssä, jossa oli mukana 395 maalausta ja piirustusta, 28 veistosta sekä 39 taideteollisuusesinettä, Tamperelaisista taiteilijoista oli tällöin mukana Artturi Aarre, Hugo Eho, Kaarlo Enqvist-Atra, Hilja Tolvanen ja Kaarlo Vuori.

Näyttelyelämä noudatti yleistä kehityssuuntaa ja Tampe­reellakin suuret ryhmänäyttelyt tulivat nuorten esiintymisken­tiksi. Kymmenluvulla tulivat suosituiksi yksityisnäyttelyt ja muu­tamien taiteilijoiden yhteisnäyttelyt. Taideyhdistyksen ensim­mäisen kymmenen toimintavuoden aikana yksityisnäyttelyitä oli vain kymmenkunta, kun taas niiden lukumäärä loppujaksona oli yli viisi kertaa suurempi. Runsas kolmannes yksityisnäyttelyistä oli joko tamperelaisten tai lähiseuduilla asuvien taiteilijoiden jär­jestämiä. Merkittäviä yksityisnäyttelyitä olivat Edelfeltin piir­rosten näyttely 1903, Gallen-Kallelan Unkarissakin kiertänyt näyttely 1909, Simbergin näyttely 1912, sekä Rissasen ja Sjöströ­min näyttelyt 1913.

Näyttelyhuoneistona oli alkuaikoina kaupungintalo, mutta vuo­desta 1906 Näsilinna. Kun vakinainen näyttely avattiin 1910, jouduttiin yksityisnäyttelyitä pitämään paljon muualla. Keskus­Myymälän ylähalli, Palanderin ateljee, Kaupunginhotelli, Työ­väenopisto, Rakennuskonttorin huoneisto ja Svenska Hemmet palvelivat näyttelypaikkoina. Vuoden 1918 syyspuolella alettiin kahvila Mokassakin asettaa esille taidetta, kahvila oli suosittu taideyhdistyksen johtokunnan kokoontumispaikka.

Erityisesti vuosina 1905-10 kävi näyttelyissä runsaasti katso­jia. Paras tulos saavutettiin 1910, jolloin vuosinäyttelyssä kävi 6644 henkilöä. Näistä oli melkein puolet koululaisia. Tänä ennä­tysvuonna oli yksityisnäyttelyitäkin melkoisesti ja lisäksi Suomen Taideyhdistyksen kiertonäyttely, jossa oli taideteoksia Ateneumin kokoelmista. Näissä näyttelyissä kävi yhteensä yli kaksikymmentä­tuhatta henkeä, mikä oli erinomainen saavutus. Seuraavina vuo­sina näyttelyiden yleisö menestys oli huomattavasti vähäisempi, jolloin vuosinäyttelyssäkin kävi korkeintaan parituhatta katso­jaa. Tosin taideyhdistys säilytti vielä muutaman vuoden mer­kittävän asemansa muun taide-elämän osoittaessa väliaikaista hiljentymistä. Vuosilta 1916-19 tiedot ovat hyvin puutteelliset, mutta ilmeistä on, että taideyhdistyksen merkitys väheni jatku­vasti, yksityis- ja ryhmänäyttelyiden lisääntyessä.

Näyttelyiden taloudellinen tulos ei ollut läheskään aina tyy­dyttävä. Tosin ensimmäinen vuosinäyttely 1899 osoitti lupaavaa alkua, sillä yksityisille myytiin 24 työtä arvoltaan 3185 markkaa, lisäksi arpajaisiin ostettiin 18 työtä. Syksyn taidenäyttelystä myytiin kuitenkin vain kaksi työtä. Useina vuosina näyttelyn aiheuttamat menot olivat suuremmat kuin tulot. Vuoden 1905 tappiollisen näyttelyn jälkeen johtokunta totesi, että näyttely »taiteellisten harrastusten herättäjänä ja kehittäjänä oli ollut tar­peen, ja varmasti oli monen kauneuden aisti saanut näyttelystä ehkä hyvinkin tarpeellisia ja terveellisiä viittauksia». Taideosto­jen lisäämiseksi Verna Borg ehdotti jo 1900 tombola-arpajaisten järjestämistä näyttelyiden yhteydessä. Lupaa ei kuitenkaan vielä anottu useaan vuoteen, eikä niiden merkitys koskaan tullut huo­mattavaksi. Vuosina 1906-1910 taideteosten kaupat nousivat yli 4000 markan, 1908 jopa 6675 markkaan. Sen jälkeen taide­yhdistyksen välittämien taidekauppojen summa osoitti laskua nousten parhaimmillaan 2000 markan tienoille.

Kun kymmenluvulla yksityisnäyttelyjen lukumäärä lisääntyi, kasvoi myös taideteosten myynti, vaikka täsmällisiä määriä ei voida saada selville puutteellisten tietojen vuoksi. Taideostoja voi­tiin suorittaa monessa paikassa: taidehuutokaupoissa, taidekau­poissa ja lukuisissa näyttelyissä. Harald Gallenin näyttelyllä 1915 oli melkoinen menestys, sillä sieltä myytiin 23 teosta arvol­taan 5225 markkaa. Seuraavana vuonna Emil Danielsson myi 15 työtä 2500 markan arvosta, joka oli hyvä tulos. Inflaatio oli suurimpana syynä taidekauppojen runsauteen kymmenluvun jäl­kimmäisellä puoliskolla. Ihmiset ostivat tauluja, joissa rahan ar­vo säilyi.

Taidehankinnat Tampereen Taideyhdistyksen vuosinäyttelyistä vuosina 1905-1917

Taideyhdistyksen vuosinäyttelyistä ostettiin vuosina 1905-1917 95 suomalaisen taiteilijan maalauksia.⁴⁶) Näistä 79 taiteilijaa kuu­lui tunnettuihin, ⁴⁷) muut olivat harrastelijoita, koristemaalareita ym. Tästä 79 taiteilijan ryhmästä 36 oli osallistunut taidenäytte­lyyn viime vuosisadan puolella, ja heidät on katsottu vanhem­man taiteen edustajiksi.⁴⁸) Vuosisadan vaihteessa tai sen jälkeen oli 43 taiteilijaa esiintynyt ensi kerran. Näiden suomalaisten tai­teilijoiden lisäksi ostettiin töitä italialaiselta Raffaelle Gambogilta. Tamperelainen taiteenostaja tuntui vanhoillisuudestaan huoli­matta kannattaneen myös nuoria taiteilijoita. Kuva muuttui hie­man, kun tarkasteltiin taideostoja määrällisesti. Vanhemmilta taiteilijoilta ostettiin kaikkiaan 118 työtä ja nuoremmilta 100. Niiltä 16 taiteilijalta, jotka jäivät kolmanteen vähemmän tunnet­tujen taiteilijoiden ryhmään ostettiin 40 työtä. Taideyhdistyksen ostojen merkitys oli huomattava, sillä se osti arvontaan 99 työtä ja kokoelmiin 4. Yksityiset ostivat 159 maalausta. Vuoden 1917 näyttelystä yksityiset eivät ostaneet yhtään työtä.

Vuosina 1905-17 ostettiin, kuten on todettu, eniten vanhem­pien taiteilijoiden maalauksia. Yksityisistä taiteilijoista suurim­man menestyksen saivat osakseen vanhemmista taiteilijoista Elin Danielson-Gambogi ja Gabriel Engberg, nuoremmista Alex Rapp ja Hugo Eho; kuten näkyy seuraavasta luettelostakin, johon on otettu muutama parhaiten töitään kaupaksi saanut taiteilija:

Taiteilijan nimi	Ostettujen töiden
	lukumäärä	arvo mk
Vanhemmat taiteilijat:
E. Danielson-Gambogi ………………………………	16	3965
G. Engberg ………………………………………………	16	2000
K. Vuori …………………………………………………..	8	990
V. Hämäläinen ………………………………………….	6	550
A. Gallen-Kallela ……………………………………..	5	860
Nuoremmat taiteilijat:
A. Rapp ……………………………………………………	8	900
H. Elo ……………………………………………………..	8	390
T. Alftan ………………………………………………….	6	215
E. Ehrström ………………………………………………	6	285
K. Virtanen ………………………………………………	5	400

Danielson-Gambogin maalauksista vain kolme ostettiin arpa­jaisiin, kun taas Engbergin töistä seitsemän. Vuoren vähäiseen menestykseen vaikutti ehkä se, että hänen paras luomiskautensa oli jo tällöin ohi – vaikka hän otti osaa jokaiseen näyttelyyn vuo­teen 1912 asti – ja sitä paitsi hän oli ennen kaikkea muotokuva­maalari ja teki paljon tilaustöitä. Gallen-Kallelan suosio oli aika merkittävä huomioonottaen, että hän osallistui näyttelyyn vain viisi kertaa. Edellisten lisäksi vanhemmista taiteilijoista olivat pidettyjä A. Federley, V. Toppelius, V. von Hausen, H. Froste­rus-Segerstråle, O. Kleineh, E. Muukka ja B. Lagerstam. Heiltä kaikilta ostettiin useita töitä. Nuorista taiteilijoista kannatettiin erityisesti oman kaupungin taiteilijoita. H. Eho, K. Virtanen ja H. Tolvanen kuuluivat suosikkeihin. Lisäksi A. Sandberg, E. Danielsson, L. Juvela, A. Aarre, W. Salo, J. Heiska ja A. Snell­man-Nystén saivat myydyksi useita maalauksia. Kolmanteen ryhmään kuuluvalta Berdt Frangilta ostettiin 9 työtä. Kaikista taulujen ostajista ei ole tietoa, mutta joukossa esiintyivät usein nimet: nokialainen isännöitsijä G. Fogelholm, A. ja N. Idman, Hj. Grönblom, A. Lundelin, N. Tirkkonen, A. Lindell ja B. Federley.

Elin Danielson-Gambogi, Lampun valossa. Öljymaalaus 49,5 X 63,5.

Tampereen Taidemuseo.

Taidearvostelut

Taidepalstat olivat tamperelaislehdissä, ainakin maalaustaiteen osalta, heikosti hoidettuja pitkälle tämän vuosisadan puolelle. Lehdistöä moitittiinkin »kylmäkiskoisuudesta» taideharrastuksia kohtaan. Lehdistön mielestä taas taideyhdistyksen toiminta, joka piti ulottaa koko väestöön, oli niin yksipuolista, että yhdistys sai välittömän kosketuksen vain suhteellisen suppeaan väestöpiiriin.⁴⁹)

Sanomalehdissä valitettiin vuodesta toiseen tamperelaisten vä­linpitämättömyyttä taidetta kohtaan. Kerrottiin, että näyttelysa­lit saivat olla autioina muulloin paitsi sunnuntaisin, jolloin niihin sentään joku poikkesi. ⁵⁰) Kun tällaisia valituksia esiintyi vilkkai­nakin taidekausina, tuntuu siltä, että arvosteluissa oltiin liian jyrkkiä. Se johtui varmaan osittain puutteellisista tiedoista ja ehkä myös väärästä asenteesta. Yleisölle ei pyritty antamaan kriitillisiä tietoja, vaan näyttelyiden tasoa yliarvioitiin pitämällä niitä mel­kein järjestään korkeatasoisina. Tosin sanomalehdistön kirjoittelu oli varmaan osittain tarkoitettu ärsykkeeksi, yleisön liikkeelle saa­miseksi. Tampereen tuomiokirkon maalausten aiheuttama kiivas mielipiteiden vaihto sekä sanomalehdissä että erilaisissa kokouk­sissa sai koko kaupungin väestön heräämään. Simbergin uskaliaat maalaukset ravistivat terveellisesti vanhoillisia mielipiteitä ja herät­tivät huomaamaan kuvataiteitten olemassaolon. Tarvittiin todella jotain erikoista, jos aiottiin saada yleisön mielenkiinto hereille. Vuoden 1910 paikkeilla alettiin lehdissä selostaa entistä laajemmin Tampereen taide-elämää.⁵¹) Näyttelykuvauksetlaajenivat, ja useaan otteeseen vaadittiin, että yleisölle piti selostaa, mikä taiteessa mil­loinkin oli arvokasta.⁵²) Ajatus toteutettiin seuraavana vuonna, jolloin taiteilija Artturi Aarre selosti näyttelykatsauksessaan taide­palstan pyrkimyksiä mottonaan : »Suomen nuoret maalarit. Yksi pyrkimyksistämme olkoon yleisömme maun edistäminen ja sen jalostaminen kansalliseen ja taiteelliseen suuntaan.»⁵³) Tästä läh­tien ylimalkaisen taidepakinan ohella alettiin selostaa huomatta­vien taiteilijoiden töitä, jotta yleisö voisi paremmin perehtyä näyt­telyissä oleviin maalauksiin. Samalla pyrittiin ohjaamaan sen huomio arvokkaisiin taideteoksiin. Taidearvostelijoina esiintyivät useat tamperelaiset taiteilijat, kuten Artturi Aarre, Kalle Löy­tänä ja Joseph Alanen.

Taiteelle suopeaa ajatustapaa oli kehitettävä aina tilaisuuden tullen, ja erään tällaisen tarjosi kauppias Tirkkosen taide1ahjoitus, jota käytettiinkin tehokkaasti hyväksi selostamalla lehdissä laa­jasti lahjoituksen ainutlaatuisuutta. Pisteliäästi eräs selostaja to­tesi, miten ihailtavia liike-elämässä olivat sellaiset, joiden »tar­koituksena ei ollut laskea vuosivoittoa mahdollisimman suureksi», vaan jotka tukivat ja kannattivat henkisiä harrastuksia.⁵⁴)

Paitsi Tampereella pidettyjä taidenäyttelyitä alettiin selostaa ja arvostella koko maan taide-elämää, sen kehitystä, ja joskus myös kuvailla muidenkin maiden taidetta.⁵⁵) Valitettavaa oli, että arvostelut myöhemmin muuttuivat jopa liian suopeiksi. Tässä pii1i vaara, että annettiin mahdollisuuksia »kaikenkarvaisille apo­kryfisille taiteen loisilmestyksille», joiden yhteydessä taiteesta ei voinut puhuakaan. Tampereellakin, jossa arvostelu ja kilpailu pääkaupunkiin verrattuna oli helpompaa, esiintyi hyvän taiteen ohella melkoisesti ala-arvoistakin. Siksi eräs silloiseen asiantilaan kyllästynyt taidearvostelija kirjoitti, että olisi yritettävä luoda van­kat taiteelliset peruskäsitteet, vaikka se olikin vaikea tehtävä nou­sevassa tehdaskaupungissa, jonka sivistys oli vielä nuorta ja laa­dultaan etupäässä teknillistä. Tällaiseen työhön ei taideyhdistys rahattomana ja ilman taidemuseota voinut pystyä.⁵⁶)

Kymmenluvun puolivälissä sanomalehtien taidearvostelu tuli julkisen pohdinnan alaiseksi koko maassa; arvostelua syytettiin pintapuolisuudesta ja vertailevan arvioinnin puutteesta. Edvard Richter kirjoitti arvostelijoiden puolustukseksi, että »vaikka toi­vomisen varaa kyllä olisi, ei unohtaa sopisi, että samalla kun vaa­timukset ja velvollisuudet ovat kymmenessä vuodessa kymmen­kertaisesti kasvaneet, on arvostelijaimme asema lehdissämme py­synyt jotakuinkin entisellään.» ⁵⁷)

Yksityiset taideomaisuudet ja taiteen levikki perunkirjoitusten mukaan

Taiteesta kiinnostuneiden henkilöiden jakamista sosiaalisiin ryhmiin on käytetty edellä selvitettäessä taideyhdistyksen jäsen­ten sosiaalista asemaa. Samaa jakoa käyttäen on tutkittu perun­kirjoitusten pohjalta eri sosiaalisten ryhmien kiinnostusta tai­teeseen tämän vuosisadan alussa. ⁵⁸)

Taideharrastuksen laajuuden selville saamiseksi on perunkir­joista koottu tiedot henkilöistä, joilla on ollut kodissaan taidetta markan arvosta tai yli. 1920-luvulta lähtien on alarajaksi otettu kymmenen markkaa inflaation vaikutuksen eliminoimiseksi. Näin saatujen tietojen mukaan perunkirjoituksissa on vuosina 1901-­14 mainittu taidetta 250 henkilöllä ja vuosina 1921-34 468 hen­kilöllä, edellinen on 10 jälkimmäinen 13 prosenttia mainittuina aikoina pidetyistä perunkirjoituksista.

Henkilöt, joilla taideomaisuuksia on mainittu, jakaantuvat so­siaalisiin ryhmiin seuraavasti:

Ammatti		1901 – 14		1921 – 34
1.	Korkeat virkamiehet ja toimihenkilöt ………..	16	34
2.	Alemmat virkamiehet ja toimihenkilöt ………	42	55
3.	Vapaan ammatin harjoittajat …………………….	28	46
4.	Tehtaiden omistajat ja virkailijat ………………	24	55
5.	Kauppiaat ………………………………………………	37	60
6.	Käsityöläiset ………………………………………….	26	58
7.	Työläiset ……………………………………………….	54	94
8a.	Talonomistajat ……………………………………….	17	31
8b.	Muut ……………………………………………………..	6	35
Yhteensä ………………………………………………………..		250	468

Edellä olevan taulukon perusteella saadaan kuitenkin vain yleis­kuva ryhmistä, joilla on vuosisadan alkupuolella ollut taidetta. Huomattavasti kuva muuttuu, kun vuosina 1901-14 tarkastelta­vien henkilöiden lukumäärää rajoitetaan ottamalla mukaan taide­omaisuudet vain 50 markasta ylöspäin.

Suurimmat taideomaisuudet perunkirjoituksissa vuosina 1901 -14

Ammatti		51 –    100 mk	101 – 500	501 – 1000	1001-	Yh-teensä
1.	Korkeat virkamiehet ja toi-mihenkilöt ………………………	3	4	3	–	10
2.	Alemmat virkamiehet ja toi-mihenkilöt ………………………	3	8	1	–	12
3.	Vapaan ammatin harjoitta- jat ………………………………….	5	2	1	–	8
4.	Tehtaiden omistajat ja vir-kailijat ……………………………	6	3	–	3	12
5.	Kauppiaat ……………………….	4	5	2	3	14
6.	Käsityöläiset …………………..	–	1	–	–	1
7.	Työläiset ………………………..	–	–	–	–	–
8a.	Talonomistajat ………………..	1	–	–	–	1
8b.	Muut ……………………………..	–	–	–	–	–
Yhteensä …………………………………		22	23	7	6	58

Ajan suuri yhteiskunnallinen muutos tulee näkyviin taiteenhar­rastajien piirissäkin; virkamiehistö, jolla kuvataiteiden kannatta­jana on vanhat perinteet, menettää hallitsevan asemansa, ja uusi yhteiskuntaluokka astuu esiin. Suurimmat taideomaisuudet olivat sahanomistaja J. Enqvistillä, kauppaneuvoksetar A. Haku1inilla ja isännöitsijä H. Solinilla sekä kauppaneuvos L. Hammadmilla, konsuli O. Gestrinillä ja kunnallisneuvos C. V. Åker1undilla. Mie­lenkiintoista on, että kaikki kuusi ovat myös taideyhdistyksen jä­seniä.

Taidehankintojen suuntaa tarkastellaan aikaisemmin mainittu­jen periaatteitten mukaan: taide jaetaan vanhempaan ja uudem­paan taiteeseen. Vaikeutena on, että perunkirjoituksissa ei lähes­kään aina mainita taiteilijoitten nimiä. Mukaan on otettu kaikki perunkirjoissa nimeltä mainitut teokset vuosilta 1901-1934.

Vuosina 1901-1914 mainitaan perunkirjoituksissa yhdeksällä henkilöllä 26 taiteilijan maalauksia, joista vain kolme kuuluu uudempaan taiteeseen. Eniten maalauksia on hankittu Danie1son­Gambogi1ta, Taubelta, K1einehi1ta ja F. von Wrighti1tä. Seuraa­vana kymmenvuotisjaksona 20 henkilöä on omistanut 46 taiteili­jan töitä sekä lisäksi joitakin tuntemattomien taiteilijoiden töitä. Engberg ja Munsterhje1m ovat yhtä suosittuja, sillä molemmilta mainitaan kahdeksan työtä. Sandbergilta on neljä työtä, ja nuoria tamperelaisia on mukana koko joukko: Aarre, Eho, Danielson, Salo, Juve1a ja Virtanen. Kuitenkin vanhempien taiteilijoiden panos on huomattavampi kuin nuorten. Vuosina 1925-1934 on 27 henkilöä omistanut 56 taiteilijan teoksia yhteensä 112 maalausta. Näiden lisäksi mainitaan tuntemattomien taiteilijoiden ja muuta­mien ulkomaalaisten töitä. Koko 35 vuoden aikana perunkirjoi­tuksissa mainitaan vanhemmilta taiteilijoilta 158 maalausta ja nuoremmi1ta 106. Vanhemman taiteen edustajat ovat taiteenkeräi­lijöiden suosiossa, mutta yllättävän paljon on mukana nuorempien taiteilijoiden töitä. Danie1son-Gambogi ja Engberg ovat perun­kirjoituksista saatujen tietojen pohjalla suosittuja, samoin Muns­terhje1m.

Yksityisten innostus kerätä taidekokoelmia heräsi kymmenlu­vun lopulla. Kauppias Strandellin taideostot yksin Taidehallista tekivät vuoden 1918 lopulla 19.000 markkaa. ⁵⁹) Hänen taideko­koelmassaan oli esim. V. Westerholmin, J. Ruokokosken ja useita Engbergin maalauksia. Strandell kannatti myös nuoria taiteili­joita, sillä hän osti L. Juvelan ja E. Kalervon töitä. ⁶⁰) Eräs mer­kittävä taiteenostaja oli kultaseppä Kustaa Hiekka. Hänen kokoelmansa olivat arvokkaat ja sisälsivät esimerkiksi venäläistä taidetta. Huomattavia kokoelmia oli pankinjohtaja Grönblomilla, kauppaneuvos Fr. Tirkkosella⁶¹) ja konsuli S. Salmelinilla.⁶²) Yleensä taidekokoelmien haltijat olivat kauppiaita, tehtaili­joita, maanomistajia ja virkamiehiä. Melkoisen paljon ostettiin oman kaupungin kasvattien töitä, hyviä ja huonoja. Huolimatta taideharrastuksen laajentumisesta oltiin taidekasvatuksessa vasta alkuasteella, ja yleisen maun kehittäminen tuli vaatimaan valis­tustyötä.

Taiteilijoita

Kaarlo Vuori, Tampereen ensimmäinen taidemaalari, oli ennen kaikkea muotokuvamaalari. Juuri vähän ennen kun hän päätti antautua taiteilijan uralle, oli maalaustaiteessamme tapahtunut suunnanmuutos, joka alkoi etsiä Düsseldorfin sijaan vaikutteita Pariisista. Vuoren opettaja Adolf von Becker oli ensimmäinen, joka lähti Pariisiin. Siellä Vuorikin opiskeli 1890-luvulla saamiensa stipendien ja apurahojen turvin. Innokkaasti hän tutki vanhojen mestareiden töitä, ja sen ohella hän tutustui uusiin taidevirtauk­siin. Hänen taiteessaan kuvastuikin viime vuosisadan lopun yleis­eurooppalaisten taidesuuntien vaikutus. Tämän teknillisesti tai­tavan siveltimenkäyttäjän eräissä töissä oli sellaista »pariisilaista vapautuneisuutta ja väri-iloa, johon ei pelkällä hämäläisyydellä ehkä olisi päästykään«, kertoi taiteilija Tauno Hämeranta. Yleensä Vuoren käyttämät värit olivat kuitenkin hillittyjä. Hänen muoto­kuvansa olivat eloisia ja ilmeikkäitä, maisemissa hän taas oli vä­rejä rakastava naturalisti. Muotokuviin hän ikuisti oman aikansa porvaristoa ja sivistyneistöä laajalti Tampereen ulkopuoleltakin. Hän maalasi myös tunnettujen taiteilijoitten, kuten J. H. Erkon, Elias Muukan ja Minna Canthin muotokuvat. Hänen piirustustaitonsa oli kaiken työn pohjana. Erityisesti se tuli esiin muoto­kuvissa, joissa hän osoittautui taitavaksi etenkin naisten ja lasten kuvaajana. Taiteilija Allan Salon mielestä tämän älykkään, hiljai­sen psykologin parhaat maalaukset olivat täysin verrattavissa Albert Edelfeltin ja monien muiden suuruuksien töihin.⁶³) Luonteltaan tämä tuottelias taiteilija oli vaatimaton ja julki­suutta karttava. Kuitenkin hänen kotinsa oli pienen kirjailija- ja taiteilijapiirin keskipiste. Kuvataiteilijoista erityisesti Keinänen, Alanen ja Enqvist-Atra kävivät usein Vuoren kodissa. Vaimonsa, näyttelijätär Tilda Vuoren ansiosta hän harjoitti jonkin verran näytelmälavasteidenkin suunnittelua.⁶⁴) Vuori otti osaa taiteili­joitten yhteisnäyttelyihin Turussa, Helsingissä ja Tampereella, mutta koskaan hän ei järjestänyt yksityisnäyttelyä. Vuoren rinnalla toinen Tampereen taide-elämään sen kehitty­misvaiheessa suuresti vaikuttanut taiteilija oli jo useasti mainittu Gabriel Engberg. Vuori ei aluksi juuri arvostanut Engbergin yri­tyksiä, mutta myöhemmin hän kyllä myönsi tämän taiteelliset lah­jat. Engbergin tuotannossa heijastuvat useat taiteemme valtavir­tauksista. Jopa eräissä 1890-luvulta peräisin olevissa pienikokoisis­sa maisemamaalauksissa näkyy piirteitä aikaisemmasta düsseldor­filaisesta maalaustavasta ja realistisesta ulkoilmamaalauksesta. Hänen taiteensa varsinainen lähtökohta oli kuitenkin kansallis­romantiikka, mutta hän ei monen muun tavoin suunnannut mie­lenkiintoansa Karjalaan, vaan Lappiin. Sinne hänet johti jo var­hain eräs hänen toverinsa, kemijärveläinen Juho Kustaa Kyyh­kynen. Engbergistä tulikin Kyyhkysen ohella Lapin-aiheisen maa­laustaiteemme uranuurtaja.⁶⁵) Hän kävi Lapissa kesällä 1898, 1905 ja 1920.⁶⁶) Vaikka Lapin-aiheisilla maalauksilla oli tärkeä sija hänen tuotannossaan, oli hän kuitenkin ennen kaikkea Hämeen luonnon kuvaaja. Täältä hän sai »niitä elegisiä aiheita, öisiä maise­mia ja riutuvia syksyisiä näköaloja», joita hän varsinkin alku­aikoina mielellään kuvasi.⁶⁷) Kansallisromanttisessa taiteessamme Engberg edusti voimakastunnelmaista, lyyrillisviritteistä ja intii­miä maisemamaalausta. Impressionistinen väritaide tempasi hä­netkin mukaansa, vaikka hän pysyikin konservatiivisella kannalla. Hänen lähimpänä innoittajanaan lienee ollut tässä vaiheessa, jota kesti vuodesta 1906 vuoteen 1914, Magnus Enckell. Seuraava vai­he Engbergin taiteessa alkoi, kun ekspressionistinen ilmauskieli alkoi kiinnostaa häntä, jopa siinä määrin, että hän jonkin aikaa kuului siihen taiteilijapiiriin, josta myöhemmin muodostui Mar­raskuun-ryhmä. Kaikissa näissä vaiheissa hänen taiteessaan kui­tenkin säilyi sama lyyrinen perusvire, mikä alusta alkaen oli ollut ominaista hänelle. Engbergillä oli luovana taiteilijana, Hämeen Museon intendent­tinä ja Tampereen Taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä kes­keinen asema kaupungin taidepiireissä. Hänen osuutensa eri aloilla on vaikeasti määriteltävissä, mutta kun otetaan huomioon, »että juuri hänen aikanaan luotiin Tampereelle ne organisaatiot, joihin näiden alojen kulttuurielämä yhäkin perustuu», asettaa tämä hä­nen elämäntyönsä oikeaan valoon.⁶⁸) Tampereen taide-elämässä voidaan puhua suorastaan »engbergiläisestä aikakaudesta», jos­kin se suurelta osalta jää tämän esityksen ulkopuolelle, sillä se ulottui aina 40-luvun puoliväliin asti.⁶⁹) Tamperelaiset taiteilijat eivät ajanjaksona 1898-1919 vielä muodostaneet mitään kiinteätä ryhmää tai ryhmiä, kuten turku­laiset taiteilijat.⁷⁰) Se ehkä johtui siitä, että he eivät kauan pysy­neet paikoillaan, vaan olivat alati menossa tai tulossa, koska Tam­pere oli syrjässä ajan kulttuurikeskuksista. Tosin vuosisadan vaih­teen tienoilla Kauppatorin laidassa sijaitseva »Palanderin ateljee» keräsi taiteilijoita yhteen. Viivi Palander harrasti kuvanveistoa, ja hänellä oli kaupungin ainoa ateljee. Vuoren johdolla hän alkoi harrastaa myös maalaamista.⁷¹) Myöhemmin häntä opettivat sekä Engberg että Enqvist-Atra. Sitä paitsi hän mielellään luovutti ateljeetaan taiteilijoiden käyttöön. Vuonna 1903 Carl Bengts työs­kenteli siellä ja opetti samalla alkeita Kalle Löytänälle, jonka Viivi Palander myöhemmin toimitti Gallen-Kallelan luo lisäoppiin.⁷²) Tuomiokirkon maalauksia suunnitellessaan Simberg käytti atel­jeeta työhuoneenaan, ⁷³) ja myös Lennu ]uvela maalasi siellä. Engbergistä tuli jonkinlainen taiteilijoiden yhdysside, kun hän asettui vakinaisesti asumaan Näsilinnaan. Hänen puoleensa tai­teilijat kääntyivät, kun he tarvitsivat näyttelyhuoneistoa. Eng­berg taas puolestaan tarjosi töitä taiteilijoille. Kaapo Wirtanen oli mukana museotyössä useita vuosia, ja Kalle Löytänäkin eräänä kesänä kokosi kansatieteellistä aineistoa. Enqvist-Atra ja Joseph Alanen olivat olleet Vuoren oppilaita.⁷⁴) Enqvist-Atra oli kuten opettajansakin kiinnostunut muotokuva­maalauksesta. Jo l6-vuotiaana hän maalasi Fredrik ja Eva Lun­delinin muotokuvat;⁷⁵) näistä edellinen muotokuva oli Enqvist-­Atran ensimmäinen näyttelyssä ollut työ. Muotokuvien lisäksi hän maalasi maisemiakin. Alanen taas poikkesi taiteessaan täysin Vuoren tyylistä. Alanen maalasi historiallisia tai Kalevala-aiheita ja käytti koristeellista, tyyliteltyä ilmaisua kansallisromantiikan hengessä.⁷⁶) Hänen taideteoksensa muistuttavat lähinnä kuva­kudoksia. Joitakin vapaampia monumentaalimaalauksiakin hän valmisti. Eräs sellainen, Elonkorjuu-niminen maalaus, sijoitet­tiin Tampereen Kansallis-Osake-Pankin konttoriin. Tämä maa­laus, jossa hän kuvasi Tamperetta laajan maaseudun keskuksena, sai hyvät arvostelut. ⁷⁷) Vuonna 1908 neljä tamperelaista taiteilijaa ensi kerran asetti töitään näytteille: Hugo Eho, Kalle Löytänä, Lennu Juvela ja Kaapo Wirtanen. Artturi Aarre oli esittäytynyt jo edellisenä vuon­na. Eho oli ensiesiintymisensä aikoihin vasta l7-vuotias nuorukai­nen, joka oli harjoittanut taideopintoja Engbergin johdolla. Hä­nen varhaistuotantoaan leimasi alakuloisuus, usein hän kuvasi sairaita ihmisiä. Väritkin heijastivat tummina ja kolkkoina synk­kiä tunnelmia. Vasta 1920-luvun puolivälissä tunnelma hänen maalauksissaan keveni. Juvela ja Wirtanen ikuistivat molemmat Tampereen ja sen lähiseutujen maisemia. Juvelalle ominaisia oli­vat lisäksi kaupunki- ja kylänäkymiin liittyvät henkilöryhmät. Jo varhain hän myös kiinnostui interiööri-kuvauksista. Puhtaan paletin kaudella hänen työnsä olivat valoisia ja kirkkaita; myö­hemmin hän mieltyi marraskuulaisten pyrkimyksiin, ja vuosina 1917-20 tummat värit saivat melkein kokonaan vallan. Wirtasta kiinnostivat paitsi Suomen luonto myös laatukuvamaiset kansan­elämän kohtaukset ja vanhojen hämäläistupien kuvaaminen. Interiööri olikin yksi hänen taiteilijamaineensa kulmakiviä.⁷⁸) Jo varhain hän alkoi tulla tunnetuksi muotokuvamaalarina.⁷⁹) Kalle Löytänä oli ennen kaikkea Hämeen luonnon kuvaaja, joka maalasi karuja maisemia kallioineen ja puroineen. Hänen varhais­tuotannossaan oli paljon myös henkilösommitelmia. Näyttelyihin Löytänä otti osaa melko harvoin, eikä hänen taiteilijantiensä alku ollut suinkaan helppo. Myös hän ihastui ekspressionistiseen tai­teeseen ja maalasi vahvoin, voimakkain värein ja siveltimenve­doin. Myöhemmin on paljon puhuttu Engbergin ja Löytänän tai­teen yhtymäkohdista, ja ilmeistä onkin, että molemmat taiteilijat omaksuivat vaikutteita toisiltaan.⁸⁰) Etevänä muotokuvamaalarina tunnettiin ·Wirtasen taiteilijato­veri Emil Danielsson, jonka huvilalla Karkun Pirunvuorella Wir­tanen vietti syksyisin muutaman viikon.⁸¹) Taiteilija Danielsson oli hyvin »varma tekijä», kuten taiteilija ]uvela sanoi, ja hänellä olikin aina runsaasti työtä. Taiteilija Artturi Aarre oli taas niitä, joiden taiteilijantie oli hyvin hankala. Hän ei taloudellisten vaikeuksien vuoksi koskaan voinut antautua vain taiteelle.⁸²) Tampere ympäristöineen oli hänen maalaustensa kohteena. Kymmenluvun loppupuolella hän pyrki kehittämään laatu- ja muotokuvailmaisuaan.⁸³) Tämän nuo­rena kuolleen taiteilijan viimeiset näyttelyt todistivat hänen lah­jakkuuttaan ja mahdollisuuksiaan.⁸⁴) Kymmenluvulla Tampereella oli pari naistaiteilijaakin – Mart­ta Helminen ja Hilja Tolvanen. Helminen harrasti maisema-, henkilö- ja muotokuvamaalausta. Tolvanen oli samoin kiinnostu­nut muotokuva- ja henkilösommittelusta, mutta erityisesti häntä viehättivät kukka-asetelmat. Hänen työnsä olivat tunnelmallisia ja voimakasvärisiä.⁸⁵) Tamperelaisista ajanjakson 1898-1919 taiteilijoista oli Gab­riel Engberg tunnetuin ja arvostetuin koko maassa. Kaarlo Vuori, joka uransa alkuaikoina herätti lupaavia toiveita, jäi omana ai­kanaan vähitellen syrjään. Osaltaan siihen vaikutti hänen sairau­tensa, joka esti häntä ottamasta osaa seuraelämään. Nuoremmat äsken mainitut taiteilijat olivat näinä vuosina vasta taiteilijan­taipaleensa alkupuolella, eikä heidän toimintaansa voi arvioida sen perusteella. Tampere, joka nykyään on tunnettu vireänä tai­dekaupunkina, ei vielä tuolloin ollut niin taidetta harrastava ja suosiva, että taiteilijat olisivat voineet elää vain taiteelle, vaan heidän oli pakko taiteellisen toimintansa ohella tehdä jotain, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Heidän osanaan oli elää Tampe­reella silloin, kun harrastus maalaustaiteeseen oli siellä vasta juur­tumassa laajempiin piireihin; seuraavalla vuosikymmenellä tuli jo huomattavassa määrin esiin tämän parin vuosikymmenen ai­kana suoritetun taidekasvatuksen tuloksia.

LÄHDEVIITTAUKSET

1) Lyhenne1mä 1audaturtutkie1masta Suomen ja Skandinavian historiassa Hel-

singin yliopistossa 11. 11. 1966.

2)    A. Reitala, Victor V,Testerho1m s. 157-8.

3)    STY:n kertomus vuodelta 1897 s. 37.

4)    Maamme 27. 3. 1890.

5)    J. J. Tikkanen, Suomen Taideyhdistys 1846-1896 s. 12. Suomen Taideyhdis-

tyksen kertomukset 1896~ 1904.

6) E. Juva, Turku kulttuurikaupunkina s. 853-4.

7) Tampereen Sanomat 19. 10. 1891.

8) STY:n kertomus vuodelta 1897 s. 35 – 6.

9) Kaarlo Vuori 1863-1963. Muistonäyttelyluettelo.

10) H. Jokinen, Taiteilijapari Tilda ja Kaarlo Vuori s.248

11) A. Haartman, Konstföreningen i Åbo s. 150.

12)   S. Niinivaara, Gabriel Engberg – luova ja kokoava elämäntyö. Tampereen

taidetta ja taiteilijoita s. 60.

13)   K. Gallen-Kallela, Isäni Akseli Gallen-Kallela s. 33, 48, 69.

14)   Prof. Lars Pettersson, Taidehistorian proseminaari 13. 3. 1965.

15)   Aamulehti 26. 1. 1898.

16)   AD. 835/295 1898. VA. Säännöt hyväksyttiin 16. 6. 1898.

17)   Finska Konstföreningens Matrike1 1848-81, 1882-99. Konstföreningens i Tammerfors Matrikel.

18)   Jäsenten ammatit on saatu selville kirkonkirjoista, veroluetteloista, tehtaiden-, yhdistysten- ja liikkeiden historioista ja historiikeista sekä eri ammattiryhmien, koulujen ja yhdistysten matrikke1eista.

19)   Veijo Vuoren tiedonanto.

20)   Tampereen Seurakunnan kirkonkirjat 1888-1907.

21)   Taideyhdistyksen jäsenten asuinpaikat on saatu selville osoiteka1ente­reista, veroluetteloista, perunkirjoituksia apuna käyttäen ja erilaisista his­toriateoksista.

22)   Torsten Waennerbergin kirje 8. 6. 1898.

23)   Valtuuston pöytäkirjat 29. 9. 1898 § 277.

350

Tuula Rantanen

24)   Valtuuston pöytäkirjat 30. 12. 1902 § 306 ja liite 27. 12.

25)   Valtuuston pöytäkirjat 13. 11. 1901 ja liite 158/1901.

26) Konstföreningen i Tammerfors. Protokoll 27. 3. 1903.

27) Aamulehti 13. 4. 1904.

28) Konstföreningen i Tammerfors. Protokoll 3. 4. 1904.

29)   H. Jokinen, Gabriel Engbergin elämäntyön arkista ympäristöä s. 270-272.

30)   Paula Kivinen, tiedonanto haastattelussa. Lähde, Rakennustarkastuspk. § 83 18. 4. 1903.

31)   Paula Kivinen, tiedonanto haastattelussa. Lähde, Enckellin kirje äidilleen

17. 5. (?) 1907.

32)   Gallen-Kallela, mt. s. 234-5.

33)   STY:n kertomus vuodelta 1901 s. 38.

34)   Juva, mt. s. 856.

35)   STY:n kertomus vuodelta 1904 s. 41-2.

36)   Tampereen Sanomat 5. 11. 1911.

37)   Tampereen Sanomat 19. 12. 1911.

38)   Konstföreningen i Tammerfors. Taidekatsaus vuodelta 1911.

39)   P. Kivinen, Tampereen tuomiokirkko s. 101-3, 211-3.

40)   J. Puokka, Magnus Enckell s. 142.

41)   Kivinen, mt. s. 217, 219.

42)   Ann-Mari Mickwitzin tiedonanto.

43)   Aamulehti 12. 2. 1919.

44)   Tampereen taidetta ja taiteilijoita s. 10.

45)   Aamulehti 14. 11., 23. 11. 1918.

46)   Kirje 13. 3. 1905 Suomen Taiteilijaseurasta Birger Federleylle. A. Federley pyysi lähettämään taidenäyttelyistä kaksi luetteloa, joista toiseen merkittäi­siin myydyt taulut. »Ne kuvastaisivat aikamme taideoloja.» – Tampereen Taideyhdistyksen arkistosta löytyivät vuosilta 1905-17 näyttelyluettelot, joihin oli merkitty yhdistyksen ostot arvontaan ja kokoelmiin sekä yksityisten ostot.

47)   Tunnetuksi taiteilija on katsottu, mikäli hänet on otettu mukaan Suomen Taiteilijaseuran julkaisemaan elämäkerrastoon. Mukaanoton edellytyksenä oli määräkertainen osallistuminen valtakunnallisiin näyttelyihin, osallistumi­nen maata edustaviin näyttelyihin ja menestyminen valtakunnallisissa taide­kilpailuissa. Koroma, Suomen kuvataiteilijat. Esipuhe.

48)   Vuosi 1900 on otettu rajavuodeksi, sillä vuosisadan vaihteen jälkeen näytte­lyyn osallistuneiden taiteilijoiden ikärakenne muuttui. Koroma, Suomen tai­teilijaseura s. 36.

49)   Aamulehti 4. 5. 1904.

50)   Tampereen Sanomat 21. 1. 1910.

51)   Tamperelaislehdistä on järjestelmällisesti käyty läpi vain Aamulehti, muiden lehtien osalta tutkimus nojautuu suuressa määrin Suomen Taideakatemian lehtileikekokoelmaan, joka tuntuu olevan suhteellisen täydellinen.

Tamperelaisten maalaustaideharrastukset

351

52)   Tampereen Sanomat 21. 1. 1910, Aamulehti 5. 2. 1911.

53)   Aamulehti 26. 2. 1911.

54)   Tampereen Sanomat 6. 5. 1909.

55)   Tammerfors Nyheter 24. 3. 1911, Aamulehti 26. 11. 1911, 14. 3. 1911.

56)   Aamulehti 19. 3. 1921.

57)   STY:n kertomukset. Vuosikertomus vuodelta 1916 s. 54.

58)  Perunkirjoituksista on koottu taiteenomistajat vuosilta 1901-1935. Henkilö, jolla on ollut taidetta yli markan arvosta on mukana. Vuodesta 1920 on otettu mukaan vain yli kymmenen markan taideomaisuudet inflaation vaikutuksen eliminoimiseksi. – Tietojen merkitys riippuu paljon perunkirjoituksen 1aa­tijan tarkkuudesta. Mutta kun vuonna 1899 esimerkiksi Pekka Halosen maa­laus »Karja1ainen maisema» maksoi 450 markkaa, Einar Ilmonin »Koivikko» 50 markkaa ja halvin maalaus Arvid Sandbergin »Toiva1a» 25 markkaa, tun­tuvat tiedot suhteellisen luotettavilta, koska perunkirjoissa mainitaan jopa alle markan suuruisia taideomaisuuksia.

59)  Konstföreningen i Tammerfors. Taidekatsaus vuosilta 1917 – 18.

60)  Perunkirjoitusten pöytäkirjat 1921 n:o 92.

61)   Perunkirjoitusten pöytäkirjat 1928 n:o 6.

62)   Perunkirjoitusten pöytäkirjat 1931 n:o 43.

63)   Allan Salo, Tamperelaisia kuvaamataiteilijoita. Tammerkoski 1944 s. 184-5.

64)   Veijo Vuoren antama tieto.

65)   Niinivaara, Gabriel Engberg – luova ja kokoava … s. 60.

66)   S. Niinivaara, Gabriel Engberg Lapin maalarina s. 283.

67)   L. Wennervirta, Suomen taide s. 545 – 6.

68)   Niinivaara, Gabriel Engberg – luova ja kokoava … s. 62, 82.

69)   S. Niinivaara, Gabriel Engberg. Taidemaalareita Ruovedellä s. 45.

70)   Juva, mt. s. 859.

71)   Jokinen, Taiteilijapari Tilda ja Kaarlo Vuori s. 248.

72)   Toivo Rossi, Kaarle Löytänän taiteilijan taival. Tammerkoski 1952 s. 306.

73)   Paula Kivinen, Tampereen Tuomiokirkon rakentajia. Tammerkoski 1961 s. 8.

74)   Jokinen, Taiteilijapari Tilda ja Kaarlo Vuori s. 258-9, 294.

75)   Jokinen, Renkaita suvannon pinnassa s. 18, 20.

76)   Salo, ma. s. 185-6.

77)   Aamulehti 8. 1. 1918.

78)   H. Tirranen, Suomen taiteilijoita A1var Cavenista Wäinö Aaltoseen s. 327 -8,

46, 17.

79)   Tammerfors Nyheter 18. 5. 1914.

80)   Tirranen, mt. s. 79-80.

81)   Tirranen, mt. S. 16.

82)   Lennu Juve1an tiedonanto.

83)   Aamulehti 17. 12. 1916.

84)   Salo, ma. S. 186-7.

85)   Aamulehti 17. 12. 1916, 19. 12. 1918.

352

ARKISTOLÄHTEET

Tuula Rantanen

L Ä H D E L U E T T E L O :

T a m p e r e e n  k a u p u n g i n a r k i s t o

Kaupungin valtuuston pöytäkirjat 1898-1903.

T a m p e r e e n  R a a s t u v a n o i k e u s

Perunkirjat 1901-1934.

T a m p e r e e n  S e u r a k u n n a n a r k i s t o

Tampereen Seurakunnan kirkonkirjat 1888-1907.

T a m p e r e e n  T a i d e m u s e o

Kirjeet 1898-1931.

Konstföreningens i Tammerfors Matrikel.

Konstföreningen i Tammerfors 18 21/4 98-19 2/12 09. Konstföreningen i Tammerfors 19 19/1 10- 1927.

V a l t i o n  a r k i s t o

Registrators Kontorets för Besvärs och Suppl. ärendena. Diarium 1898. Supplik. ärenden.

AD 835/295 1898.

LÄHDEJULKAISUT

Finska Konstföreningens Matrikel 1848-1881, 1882-1899. Koroma, Kaarlo, Suomen kuvataiteilijat. Porvoo 1962.

Suomen Taideyhdistyksen kertomukset 1896-1904, 1899-1904, 1905-1910,

    1911-1913, 1914-1919. (Lyhenne STY).

KIRJALLISUUS

Gallen-Kallela Kirsti, Isäni Akseli Gallen-Kallela 2. Porvoo 1965. Haartman Axel, Konstföreningen i Åbo. Åbo 1916.

Jokinen Helvi, Gabriel Engbergin elämäntyön arkista ympäristöä. Tampere-tutkimuksia ja kuvauksia V. Tampere 1957.

Jokinen Helvi, Taiteilijapari Tilda ja Kaarlo Vuori. Renkaita suvannon pinnassa.

Tampere 1947.

Juva Einar W., Turku kulttuurikaupunkina. Turun kaupungin historia 1856-­1917 II. Jutikkala Eino. Turku 1957.

Kivinen Paula, Tampereen tuomiokirkko. Porvoo 1961.

Tamperelaisten maalaustaideharrastukset

353

Koroma Kaarlo, Suomen taiteilijaseura. Konstnärsgillet i Finland 1864-1964.

Helsinki 1964.

Niinivaara Seppo, Gabriel Engberg Lapin maalarina. Tampere-tutkimuksia ja kuvauksia V. Tampere 1957.

Niinivaara Seppo, Gabriel Engberg. Taidemaalareita Ruovedellä. Ruoveden Muis-

tojulkaisusarja II. Kangasala 1955.

Puokka Jaakko, Magnus Enckell. Ihminen ja taiteilija. Helsinki 1949. Reitala Aimo, Victor Westerholm. Porvoo 1967.

Tirranen Hertta, Suomen taiteilijoita Alvar Cawenista Wäinö Aaltoseen. Porvoo 1955.

Tampereen taidetta ja taiteilijoita. Julk. Tampereen Taiteilijaseura r.y. Tam­pere 1961.

Wennervirta L., Suomen taide esihistoriallisesta ajasta meidän päiviimme. Hel­sinki 1927.

SANOMA- JA AIKAKAUSLEHDET

Aamulehti 1897-1919, 1921, 1922. Maamme 1890.

Tammerfors Nyheter 1898, 1909, 1911.

Tammerkoski 1938-1966. Tampere-seuran aikakauslehti. Tampereen Sanomat 1909-1911.

HAASTATTELUT

 Hämeranta Tauno, taiteilija, Tampere. Juvela Lennu, taiteilija, Tampere.

Kivinen Paula, lehtori, Tampere.

Mickwitz Ann-Mari, maisteri, Helsinki. Vuori Veijo, majuri, Tampere.